Muistan, kun lapsena uhkuin itseluottamusta. ”Muut tekevät, mitä osaavat. Sinä teet, mitä haluat”, minulle sanottiin. Kävin soittotunneilla, lauloin, maalasin tauluja, kirjoitin tekstejä, tanssin jazzbalettia, ompelin, askartelin ja menestyin koulussa. Fanitin Paula Koivuniemeä ja haaveilin iskelmälaulajan urasta. Tuntui, että minusta voi tulla isona mitä vain. Murrosiässä omien taitojen rajallisuus iski vasten kasvoja. Muistan edelleen hetken, jolloin erään ihmisen kehuessa taitojani, vastasin hänelle, että olen vain keskinkertainen kaikessa.
Tuo pieni hetki painui muistoihin. Sillä hetkellä sanoitin oman riittämättömyyteni. Piirtäminen jäi, koska en kokenut olevani tarpeeksi idearikas piirtäjä, eivätkä työni olleet koskaan täysin sitä, mitä olin ajatellut paperille tuottamani. Lopetin rakkaan harrastukseni runojen kirjoittamisen, koska koin, että muut ovat lahjakkaampia kirjoittajia. Laulamisen lopetin kokonaan. Jouduin tekemään klassisen laulun perustutkinnot opinnoissani ja inhosin omaa ääntäni. Selvisin tutkinnosta ihan kunnialla, mutta saatuani sen pakettiin päätin, että jätän laulamisen niille, joilla ääntä on. Pianonsoitto ja käsityöt onneksi säilyivät edelleen harrastuksissani. Soitosta tuli ammattini.
Olin vast’ikään opinnoissa, joissa mukana oli aivan mielettömän upeita taiteilijoita. Kävimme pitkään keskustelua siitä, voimmeko kutsua itseämme taiteilijoiksi. Moni muukin koki pedagogiuden turvalliseksi määritelmäksi työstään, vaikka heidän taiteellinen toimintansa oli todella vaikuttavaa. Itsekin olen ajatellut, ettei minun tehtäväni maailmassa ole olla taiteilija, vaan auttaa oppilaitani keittymään sellaisiksi. En ole kokenut, että minulla olisi maailmalle annettavaa oman taiteeni muodossa. Meidän piti kirjoittaa itsestämme taiteilijana tai taidepedagogina. Kirjoitin luonnollisesti omasta pedagogiudestani, mutta ajatus jäi silti itämään ─voisinko olla enemmänkin? (Minun oma artikkelini on esillä osoitteessa https://savellyttaminen.fi/mina-taidepedagogina/ )
On turvallista ja helppoa asettaa rima niin korkealle, ettei sitä kannata edes yrittää ylittää. Taiteessa asetat itsesi aina alttiiksi arvostelulle. Omaa hengentuotosta esittäessä asiattomat kritiikit satuttavat todella paljon. On paljon helpompaa olla yrittämättä tai ainakin pysyä turvallisella alueella, jonka tietää hallitsevansa. Ennen syyslomaa lupasin oppilaalleni, että piirrän lomalla ensimmäisen kerran lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Kävin ostamassa hiilikyniä ja piirsin kuvan koirastani. Piirtäminen oli ihanaa. Täydellistä mindfullnessia, jossa hiljaisuudessa sain keskittyä vain kynän liikkeeseen. En ollut lopputulokseen täysin tyytyväinen. Jo pelkästään se, että piirsin hiilellä akvarellipaperille, joka oli hiukan kennomainen, teki työn värityksestä hiukan rakeisen. Silti päätin antaa itselleni luvan olla onnellinen työstäni ja vanhan rakkaan harrastuksen paluusta. Julkaisin piirustukseni Facebookissa ihan vain sanoakseni itselleni, että se riittää. Olen riittävän hyvä piirtämään toisenkin kerran.
Olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään, että luovassa prosessissa matka on määränpäätä tärkeämpi. Aloittaessasi luovan prosessin, et voi tietää, mikä siitä lopulta tulee. Tokihan oman työn kriittinen tarkastelu kuuluu luovaan prosessiin. Erilaisia vaihtoehtoja kokeillessa pitää pohtia, mitä työhön haluaa milloinkin lisätä. Lopputuloksen hyvyys tai huonous tai sen tulevaisuudessa saamien arvostelujen laatu sen sijaan ei saa saada sijaa ajatuksissasi. Sinun tehtäväsi ei ole huolehtia, onko lopputulos tarpeeksi hyvä, eikä edes määritellä tarpeeksi hyvää, vaan antaa ideoiden virrata. Ja niin pala palalta syntyy jotain uutta, jota ei ole koskaan ennen ollut olemassa, jotain joka syntyi sinun oman luovan prosessisi myötä.