Nainen kävelee pitkin aallonmurtajaa. Meri velloaa hänen ympärillään myrskyn ujeltaessa sataman laivojen mastoissa. Purjeveneet metelöivät nostimien köysien läpsyessä tuulessa ja vaijereiden hakatessa niiden mastoihin aiheuttaen metallisen kilkatuksen, joka kuulostaa sarjalta valtavia tuulikelloja. Raskaat tummat pilvet täyttävät taivaan estäen valonpilkahduksenkaan pääsemästä niiden muurista läpi. Horisontti häipyy kaukaisuuteen meren mustuuden sekoittuessa taivaan pimeyteen. Aina välillä isompi aalto pyyhkäisee aallonmurtajan yli ja kastelee naisen kengät, mutta hän ei välitä. Hän jatkaa kulkuaan kohti aallonmurtajan päätä, jossa katuvalo taistelee olemassaolostaan sateen piiskatessa sen hentoista valoa sammuksiin. Pienet soutuveneet kolisevat vasten toisiaan laiturissa. Aallonmurtaja estää myrskyisän merenkäynnin saavuttamasta niitä, mutta tuuli on niin voimallinen, että se tuo aaltoilua satama-altaan sisäpuolellekin.
Nainen istahtaa aallonmurtajan päässä olevalle penkille. Hento lampunkajo tuo valoa pimeään iltaan. Kerta toisensa jälkeen aallot pyyhkäisevät penkin alusen puhtaaksi vieden viimeisetkin kuivuneet kortteet mennessään. Sade kastelee hänen hiuksensa ja tuuli tunkeutuu ohuen anorakin läpi saaden naisen värisemään vilusta, mutta hän ei välitä. Hän sulkee silmänsä ja hengittää luonnon voimaa.
Kuinka hän rakastaakaan myrskyä. Luonnon esitellessä voimiaan oma osuus maailmankaikkeudesta tuntuu lohduttavan pieneltä ja samalla myrskyn kaapatessa syleilyynsä nainen tuntee voimaantuvansa. Omat murheet tuntuvat vähäpätöisiltä. Meri muistuttaa pienuudesta, mutta myös ajan kulumisesta, elämän hetkellisyydestä. Työkiireet, deadlinet, kodin siivoaminen, pienet riidat lasten kanssa –miten mitättömiä ne ovatkaan suuressa mittakaavassa! Myrskyn keskellä hän löytää jälleen tasapainon, asettaa asiat tärkeysjärjestykseen. Kuinka suuren osan ajatuksista merkityksettömät pienet asiat välillä saavatkaan!
”Ajattelinkin, että löydän sinut täältä”, mies sanoo ja istuu naisen viereen. ”Eikö olekin upeaa”, nainen henkäisee. ”Voisin istua täällä koko yön.” ”Onhan täällä. On kyllä. Tähän näkyyn ei kyllästy. Kuinka onnekkaita olemmekaan saadessamme asua täällä pienessä turvallisessa kalastajakylässä, jossa saamme nauttia meren upeudesta! Kuinka kaunis auringonlasku onkaan lämpimänä loppukesän iltana ja kuinka kauniisti kuu heijastuu peilityynen meren pintaan. Meri näyttää voimansa ja kauneutensa. Se on yhtä aikaa kutsuva ja pelottava.” ”Sinä niin ymmärrät minua”, nainen sanoo ja painautuu miehen kainaloon.
Pariskunta istuu hetken hiljaa pimeyteen katsellen. Sanoja ei tarvita. Hetken merkitys on kummallekin ilmeinen. ”Sinähän aivan täriset”, mies sanoo rikkoen heidän välisen hiljaisuuden. ”Tule. Lähdetään kotiin ennen kuin vilustut. Laitoin saunan pesään tulen lähtiessäni. Se on varmasti jo lämmin.” Mies nousee ja ojentaa naiselle kätensä. Nainen nostaa katseensa miehen silmiin. Kuinka hän rakastaakaan noita ymmärtäviä kasvoja. Nainen tarttuu miehen käteen ja kuiskaa kiitokset tuuleen.