Olen osallistunut tämän talven luovan kirjoittamisen kurssille. Tarkoituksenani oli herätellä lähes ikiuneen vaivuttamaani kirjoittamisharrastustani. Nuorena kirjoitin runoja ja pidin päiväkirjaa, johon saatoin vuodattaa tuntojani pitkästi toistakymmentä sivua kerrallaan. Kirjoittaminen oli minulle luonteva tapa purkaa ajatuksiani. Niin kuin olen jo aiemmin maininnut, lukioiässä päätin jättää sen puuhan lahjakkaammille. Todella pitkään aikaan en ole edes ajatellut asiaa. Pienten lasten kanssa puuhatessa työssä käyvänä äitinä ylimääräistä aikaa ei ollut mihinkään, joten muistojen perukoille haudatun harrastuksen herättely ei ollut ajankohtainen.
Lasten kasvaessa isommaksi omaa aikaa jää koko ajan enemmän. Yhtäkkiä huomasin olevani tilanteessa, jossa kysyin itseltäni: ”Mitä minä haluan? Miten haluan kehittyä ammatillisesti? Millaiseksi taiteilijaksi haluan kehittyä?” Vihdoin minulla oli aikaa opiskeluun ja aloin etsimään omaa polkuani eteenpäin. Löysin uskomattoman upeita opinahjoja, joissa kasvuani tuettiin ja minulle annettiin tilaa kehittyä ja kokeilla. Pikkuhiljaa halu kirjoittamiseen alkoi nostaa päätään. Pystyisinkö vielä siihen? Osaisinko vielä purkaa ajatukseni muille luettavaan muotoon? Viime syksynä löysin paikallisen kansalaisopiston tarjonnasta luovan kirjoittamisen kurssin, jonka kokoontumisajat sopivat aikatauluuni. Päätin kokeilla, miten minulle siellä käy.
Nyt kurssi on minun kohdaltani näillä näkymin käytynä. Viimeinen kokoontumiskerta osuu päällekkäin toisen koulutuksen kanssa, joten harmikseni en pääse osallistumaan siihen. Kaihoisin mielin toivotin kurssikavereilleni mukavaa kevään jatkoa. Ryhmämme hitsautui talven aikana yhteen ja ajatus sen hajoamisesta tuntuu kurjalta. Opimme tuntemaan toistemme kirjoitustyylit ja oli ihanaa kuunnella tekstejä, joita muut olivat annetuista tehtävistä kirjoittaneet. Jonkun kirjoitustyyli oli runollinen, toinen kuvasi luontoa uskomattoman värikkäin sanoin. Kuulimme fantasiatarinoita, koskettavia ja karujakin kuvauksia elämästä, nokkelia oivalluksia ja jännittäviä juonen käänteitä, jotka pitivät kuulijat pihdeissään tarinan viimeiseen lauseeseen asti.
Aluksi kuvittelin, että tunneilla tehdään paljon innostavia, luovia kirjoitusharjoituksia ja tuntien rauhallinen eteneminen tuntui hiukan oudolta. Nyt muutamaa kuukautta myöhemmin huomaan, että rauhallinen, kannustava ja hyväksyvä ilmapiiri antoi meille jokaiselle tilaa kasvaa. Vaikka aluksi mietin, tarvitseeko jokaista tekstiä lukea ääneen, jälkikäteen juuri se muiden tekstien lukeminen ja kommentit muilta omista teksteistä olivat koko kurssin paras osa. Ryhmässä oli lupa onnistua ja myös epäonnistua. En todellakaan ollut tyytyväinen jokaiseen kotitehtävänä kirjoittamaani tekstiin. Silti ne kaikki luettiin muille ja niistä etsittiin yhdessä niitä onnistuneita hetkiä.
Kuinka tärkeää onkaan, että on lupa epäonnistua! On lupa olla haavoittuvainen. Vain siten uskaltaa tuoda paperille palasen itsestään. Minä ylitin vuoren tämän kurssin aikana. Avasin tämän blogini, josta olin haaveillut jo pitkään ja parhaillani sävellän liediä omaan runooni. Vielä en ole saanut vapautettua täysin kirjoittamistani. Runoja ei pulpahtele mieleeni kuin itsestään, eikä vapaa mielikuvitukseen pohjautuva kirjoittaminen tunnu täysin luontevalta. Vaativa puoleni yrittää kuiskia korvaani, että jollei seuraavaa Finlandia-palkinnon voittavaa romaania ole syntymässä, on sama jättää homma sikseen. Tiedättekö? Se sama tyyppi, joka sanoo, että jos et piirrä täydellisesti silmissäsi olevaa kuvaa, ei kannata piirtää ollenkaan. Ryhmässä harrastaminen ja yhdessä onnistuminen ja epäonnistuminen, on keino, jolla sen tyypin saa vaiennettua. Kurssikaverisi nauttivat onnistumisistasi, mutta epäonnistumisesi eivät määrittele sinua ihmisenä tai kirjoittajana ollenkaan. Voit tuntea muiden hyväksynnän, vaikka juuri olisit lukenut huonoimman tekstisi ikinä. Minun matkani luovan kirjoittamisen -kursseilla jatkuu toivottavasti viimeistään syksyllä ja taidanpa haastaa itseni jollekin piirustuskurssillekin.