Joskus tulee tilanteita, jolloin elämä heittää volttia. Lennon aikana et edes voi tietää, päädytkö maahan rähmällesi vai jatkatko matkaa lopulta entiseen malliin. Tällainen tapahtui minulle viime viikonloppuna. Parin sekunnin tapahtumaketjun seurauksena koko kevään suunnitelmat kariutuivat täysin ja pelko oman taiteellisen toiminnan ja työssä käynnin jatkumisen lopullisesta estymisestä valtasi ajatukset. Kädet ovat pianistin työkalut ja käden vahingoittuminen on jokaisen pianistin painajainen. Olen aina suojellut käsiäni ja tähänkin tapaturmaan olen osannut varautua, eikä sitä olisi pitänyt sattua minulle. Toisin kuitenkin kävi.
Vahinko ei tule kello kaulassa ja vahingon sattuessa monen osatekijän pitää sattua juuri pahimmoilleen kohdalleen. Näin kävi omallakin kohdallani. Tilannetta edelsi monta valintaa, joista toisen valitseminen olisi estänyt tapaturman tapahtumisen. Jälkikäteen jossittelu on silti turhaa. Valintani eivät olleet vääriä, minulla vain oli huono tuuri niitä tehdessä. Tilanteen tuomat pelot vahingon mittavuudesta valtasivat mieleni ja huomasin uppoavani epätoivon suohon. Jo pitkään olen pyrkinyt kehittämään itsemyötätuntoani ja tilanteiden tulkitsemista ulkopuolisen silmin, mutta hetkessä hienot opit haihtuivat kankkulan kaivoon ja huomasin vellovani epätoivon tunnemyrskyssä.
Jotain hyötyä itsetutkiskelusta on kuitenkin ollut. Onnistuin pyristelemään synkkyyden suosta pinnalle jo saman päivän aikana, nukuin yöni rauhassa ja seuraavana päivänä odotin jo rauhallisen toiveikkaana lähestyvää erikoislääkärin aikaa. Vast’ikään lukemani Echart Tollen ajatukset kriisin hetkestä kaikuivat mielessäni. Tollehan korostaa tähän hetkeen keskittymistä ja sitä, ettemme riudu menneisyyden muistoissa tai elä tulevaisuutta varten. Ihmisen pitää keskittyä olemaan onnellinen juuri nyt, ei joskus sitten kun elämässä on saavutettu uusia hienoja asioita. Kriisin keskellä Tolle kehottaa hyväksymään tämän hetken olemisen ja itsessä heräävät kielteiset tunteet. Sen jälkeen kääritään hihat ja tehdään kaikki mahdollinen tilanteesta selviämiseksi. Tämän myötä emme käytä valtavaa määrää energiaa tilanteen tuomassa epätoivossa rypemiseen, vaan pääsemme nopeammin keskittämään energiamme asioiden korjaamiseen.
Tulevana keväänä positiivisen vireen ylläpito tulee olemaan haastavaa. Joudun olemaan erossa niin paljosta minulle rakkaasta: oppilaistani, soittamisesta, säveltämisestä, käsitöistä ja salitreeneistä. Vallitseva koronatilanne estää kaikki taidetapahtumat ja ihmisten tapaamiset, joten helpotusta ei tule näiltäkään suunnilta. Nyt on aika katsoa eteenpäin ja miettiä uusia tapoja itseni toteuttamiseen. Ehkäpä ehdin harjoitella mindfullnessia enemmän ja keskittyä kehonhuoltoon, mikä jää treenatessa usein liian vähälle. Katson konsertteja suorana netistä ja luen ja kirjoitan enemmän. (Koneella kirjoittaminen onnistuu, vaikka käytössä on vähemmän sormia ja puhelimeen sai asennettua sanelimen, joka muuttaa puheen tekstiksi.) Yleensä jokainen negatiivinen asia tuo tulessaan jotain positiivista. Sanontakin sanoo, että jokaisella pilvellä on hopeareunus. En ole vielä löytänyt, mikä se tässä tilanteessa on, mutta aika näyttää. Ehkäpä opin rauhoittumaan ja elämään hetkessä paremmin. Siinä olisi jo kovasti tavoitetta käden kuntouttamisen ohessa.