Olen kirjoittanut perfektionismista jo aiemmin, mutta asia on niin suuri ja minulle itselleni tärkeä, että päätin palata siihen uudestaan. Olen lukenut viime aikoina Ronnie Grandellin kirjaa Irti itse kritiikistä: löydä terve suhde itseesi ja olen löytänyt sieltä hienoja näkökulmia myös perfektionismin saralla.
Perfektionistille tyypillistä on korkeat tavoitteet, virheiden tarkastelu ja pyrkimys kehittymiseen. Kuulostaa aika hienolta, eikö vain? Ja kyllähän se sitä onkin, mikäli oman vaativuuden pystyy hallitsemaan. Kukapa meistä ei haluaisi onnistua, saavuttaa huikeita tavoitteita ja tehdä asiat viimeisen päälle hyvin? Ongelma asiassa on se, että itseä motivoivaa moottoria ja koko tekemisen bloggaavaa ajatusmaailmaa kutsutaan samalla nimellä. Grandell ehdottaa, että positiivista perfektionismia alettaisiin kutsua erinomaisuuteen pyrkimiseksi. Positiivisena moottorina se antaa energiaa tavoitella aina vain parempia suorituksia, mutta epäonnistuminen on silti sallittua. Epäonnistumisista voi aina oppia ja tavoitteita voi muuttaa.
Negatiivisen perfektionismin ongelmana on, että mikään ei ikinä riitä. Tavoitteet ovat kuin horisontti: vaikka kuinka sitä kohti kävelee, sitä ei koskaan onnistu saavuttamaan. Tavoitteet siirtyvät horisontin tavoin koko ajan eteenpäin, aina vain kauemmas, eikä niiden tavoittaminen ole mahdollista. Mikäli itselle ei ole määritellyt selkeitä välitavoitteita, omien saavutusten ja onnistumisten huomaaminen voi unohtua kokonaan. Kielteinen perfektionismi aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta, itsekritiikkiä ja ahdistusta. Siinä kun täydellisyyttä tavoitteleva saattaa laittaa itselleen tavoitteeksi esimerkiksi kympin seuraavasta kokeesta, hän siinä onnistuessaan osaa olla tyytyväinen itseensä. Mikäli tavoite jää saavuttamatta, ja arvosana onkin vaikkapa 9,5, hän pystyy olemaan tyytyväinen näinkin hienoon suoritukseen. Tässä on iso ero negatiiviseen perfektionismiin. Väärällä tavalla perfektionistiselle 9,5 on jo epäonnistuminen. Standardit ovat niin korkealla, että niiden jatkuva tavoittaminen on mahdotonta ja jokainen epäonnistuminen aiheuttaa voimakasta itsekritiikkiä ja itseruoskintaa. Korkeat standardit muuttuvat siis ongelmallisiksi silloin, kun niiden saavuttamista ajaa pakko.
Ihminen ei välttämättä ole perfektionisti kaikilla elämän osa alueilla. Se olisi jo sellainen paketti, että siitä tuskin pystyisi kukaan järjissään selviämään. Eräs opiskelukaverini sanoi minulle pari vuosikymmentä sitten, että olen on-off-ihminen. Hän tarkoitti sitä, että ne asiat mihin keskityn, niitä teen täysillä muiden asioiden jäädessä täysin huomiotta. En tiedä, kuinka hän pystyi olemaan niin tarkkanäköinen. Olen pohtinut sitä monesti. Emme olleet edes kovin läheisiä ystäviä. Joillakin vain on erityinen taito lukea ihmisiä. Keskittyessäni johonkin ajatukseni valtaamaan tekemiseen, pystyn lähes täysin sulkemaan silmäni esimerkiksi kodissa olevalta sotkulta. Siivoamiseen ei silloin löydy aikaa, enkä vaivaa asialla päätäni. Sitten taas kun projekti on päätöksessään, nappaan luudun käteen ja alan puunaamaan. Minulle oikean riittävyyden tavoittaminen on aina ollut haastavaa. Sätin itseäni siitä, etten tee asioita tarpeeksi viimeisen päälle, koska minulle sen oivaltaminen, mikä on tarpeeksi hyvää, ei ole koskaan ollut helppoa. Olen kuitenkin aina onnistunut puskemaan itsekritiikkini läpi niin, ettei se ole päässyt estämään tekemisiäni.
Oikeassa kuosissa oleva täydellisyyden tavoittelu on hieno asia. Vääränlaisena se saattaa jopa estää koko toiminnan, koska ajatus mahdollisesta tulevasta epätäydellisyydestä on lamaannuttava. Tutkimustulokset osoittavat että kielteinen perfektionismi voi johtaa jopa masennukseen, ahdistushäiriöihin, uniongelmiin ja syömishäiriöihin. Se on siis voimakkaasti ihmisen toimintaa ja olemista haittaava tekijä. Onneksi jokainen pystyy kehittymään ja muuttamaan energiaa syövän ajatusmaailmansa omaksi voimavarakseen. Avaan keinoja siihen tulevissa kirjoituksissani.
Tähtää kuuhun. Vaikka et osuisikaan, olet silti lähellä tähtiä.